Anffin Heliä VH16-018-2732

Anffin Heliä on elämän rennosti ottava, hyvinkin ruunamainen tamma. Siinä missä muu tallin naisväki kiukuttelee ja kenkkuilee, Heliä suhtautuu kaikkeen todella lunkisti. Rauhalliseksi Heliää ei toki voi sanoa, energiaa tammalla on vaikka muille jakaa, mutta se on aina suunnattoman hyvällä tuulella ja hirnuu tervehdyksen kaikille tallipihaan saapuville. Heliä on utelias ja leikkisä hevonen, jolle kaikki uudet ja jännittävät jutut ovat elämän suola. Tasaista arkea se puurtaa mukisematta, mutta todellinen Heliä paljastuu vasta extreme-tilanteissa. Siksi esimerkiksi kisapaikoilla Heliä on entistäkin parempi itsensä. Muiden hevosten kanssa Heliä tulee lähes poikkeuksetta toimeen. Se sopeutuu hyvin laumaan kuin laumaan, jaksaa villimpien edesottamuksia, mutta osaa myös tyytyä rauhallisempaan torkkumiseen.

Hoitotoimenpiteiden ajaksi Heliää ei välttämättä tarvitsisi sitoa edes kiinni, mutta välillä tamman uteliaisuus aiheuttaa pieniä ongelmia. Heliä ei mitään toimenpiteitä hätkähdä ja suhtautuu kaikkeen kengityksestä klippaukseen järkähtämättömästi. Malttia sillä ei riitä kaikkein pisimpiin puunaustuokioihin, mutta pahimmillaankin se vain vaeltaa ees taas ja häiriköi hoitajaansa. Varustaminen saa levottomuuden kasvamaan eksponentiaalisesti ja viimeistään kun ratsastaja ilmestyy täysissä vermeissä paikalle, on Heliä jo pinkeä kuin viulun kieli.

Ratsastaessa Heliässä on sekä hyviä että huonoja puolia. Hyviä ominaisuuksia ovat hyvä eteenpäinpyrkimys, ryhdikkyys, lennokkaat liikkeet ja hyvä työmotivaatio. Sen sijaan heikkouksia tammalla on muun muassa keskittymiskyvyn ajoittainen puute, yleinen levottomuus ja vähän liikakin herkkyys. Heliä ei säpsy eikä temppuile, mutta lukee välillä eteenpäin pyytäviä apuja sieltäkin, missä niitä ei ole. Heliällä on paha tapa reagoida haastaviin tehtäviin vain vauhtia lisäämällä ja ratsastajan tuleekin olla tarkkana, jotta tamma pysyy maltillisissa nopeuksissa. Kerran kaahaamaan päästetty Heliä on vaikea saada taas rauhallisempaan työmoodiin.

Esteillähän vauhtia sitten riittää, sanoi ratsastaja mitä tahansa. Vetokilpailuun Heliän kanssa ei kuitenkaan kannata lähteä, sillä se kyllä vetää mielellään takaisin. Mitä enemmän Heliää saa ratsastettua istunnalla, sitä parempi. Erikoisesteet tai haastavat tiet eivät ole koskaan tuottaneet Heliän kanssa ongelmia: se ei arkaile eikä hätkähtele, reagoi nopeasti ja ajattelee hyvin myös itse. Tamma ei ole kovinkaan tarkka ponnistuspaikoista ja venyy jopa metrisistä esteistä yli vähän heikommallakin lähestymisellä. Parhaimmillaan Heliä on kuitenkin pitkäteisillä radoilla, joissa se pääsee käyttämään lennokasta laukkaansa. Taitava ratsastaja saa sen myös kokoamaan laukkaa ihan yhtä säpäkästi kuin lisäämäänkin. Maastossa Heliä vaatiikin sitten vähän kokeneemman kuskin. Vaikka se on kiltti ja maastovarma, vauhtia alkaa olla heikkohermoisimmille vähän liikaa. Kilpalaukat menevät helposti tammalla tunteisiin eikä riitä kerta tai kaksi, kun ratsastaja on pidätteitä protestoivan tamman selässä ollut vähän pulassa. Ilman lupaa tamma ei kuitenkaan lähde kiihdyttelemään. (c. hapero)

Suku virtuaalimaailmassa

Jälkeläiset

Kilpailut

Kuvagalleria

Valmennukset & päiväkirja

Päiväkirja 12.09.2023, kirjoittajana Siiri
Rautias suomenhevostamma köpötteli rauhallisesti allani, kun vedin kevyttoppaliivin vetoketjua enemmän kiinni. Syksy teki tuloaan. "Mentäisköhän me vielä vähän ravia?" kysyin ääneen läsipäiseltä tammalta, joka oli kiikuttanut minua turvallisesti Koistilan lähimaastoissa jo vajaan kahden tunnin ajan. Heliä kuunteli puhettani tarkkaavaisesti, mutta odotti malttavaisesti pohjeapua vaihtaakseen askellajia toiseen. Samalla, kun koivuista leijaili hiljalleen ruskan kellertämiä lehtiä maahan, Heliä ravasi korvat höröllä kapeaa hiekkatietä eteenpäin. Sen ravi oli rentoa, mutta ehkä hieman aikaisempaa kiireisempää - ehkä se tiesi, että kohta olisimme perillä ja se pääsisi päiväheinille syysauringon viimeisiin iltapäiväsäteisiin. Hymyilin.

Tunsin itseni äärettömän etuoikeutetuksi. Minulla ei ollut kovin paljon rahaa opiskeluiden vuoksi, mutta olin saanut käydä Koistilassa ratsastamassa satunnaisesti iltatalleja vastaan. Minulle olisi tosiasiassa riittänyt pelkkä hevosten haistelu ja rapsuttelu iltatallien yhteydessä, mutta en suinkaan laittanut vastaan kun Johanna ehdotti vastineeksi itsenäisiä ratsastuksia hänen ihanilla suomenhevosillaan.

"Soojaa." puhuin Heliälle, kun vanha hiekkatie teki loppuaan ja meidän oli aika kääntyä viimeiselle metsäpolulle joka johdattelisi meitä muutaman kilometrin verran kohti Koistilaa. Tamma hidasti kauniisti käyntiin, ja annoin sille pitkät ohjat, sillä polku itsessään ohjasi varmajalkaisen suomenhevostamman kulkua metsässä kotia kohden.

"Hei!" hihkaisin ilosta, kun bongasin Heliän selästä keltaisen ryppään polun varrelta. "Voi perhana, siellähän on vaikka kuinka paljon kanttarelleja!" jatkoin hihkumista olettaen, että tamma ymmärtäisi puhettani. "Vitsi mulla ei oo mitään, millä kuljettaa näitä mukana!" parkaisin, kun tajusin hyvin pian olemattoman mahdollisuuden sienestämiseen. "Tullaan tänne huomenna takaisin, jooko?" jatkoin tammalle puhumista, joka pärskähti - ei ehkä ymmärtämisen merkiksi, mutta ainakin sen merkiksi että se halusi jo jatkaa matkaansa.

Päiväkirja 13.09.2023, kirjoittajana Siiri
Olin saanut Johannalta luvan lähteä Heliän kanssa myös seuraavana päivänä maastoon, joten suuntasin tallille intoa puhkuten. Oli kiva viettää Heliän kanssa aikaa, mutta vielä kivemmaksi tulevan retkemme teki sen, että olin varustautunut noukkimaan muutaman sienen mukaani. Ehkä Johannakin heltyisi antamaan Heliää tai jotain muuta hevosta maastoratsuksi, kun toisin tälle seuraavana kertana uunituoretta sienipiirakkaa mainiten, että tarjoilemani oli hänelle todellista lähiruokaa.

Heliä katsoi minua epäilevästi tallipihalla, kun olin sitonut sen satulan kauhukahvaan muutaman palohaan, josta sain roikkumaan hevosen molemmin puolin kymmenen litran sieniämpärit. "Ei hätää. Ne on ämpäreitä vain." mutisin tammalle, kun nousin sen selkään. Vaikka Heliä ensin vähän epäili valtoimenaan heiluvia ämpäreitä, tottui tamma pian ajatukseen eikä se enää tallipihalta poistuessa tuntunut huomioivan niitä mitenkään.

Jonkinlaisen lenkin tehdäksemme kiersimme Rotikon kautta noin kymmenen kilometrin lenkin eilisen reissun viimeiselle metsäpätkälle, jossa määräni oli poimia kaikki näkemäni kanttarellit talteen. Heliä taittoi matkaa rennosti, mutta reippaasti - aivan, niinkuin aina ennenkin. Se oli ehkä Koistilan lempparihevosiani, eikä vähiten siksi että se oli syötävän ihanan näköinen valkoisine merkkeineen.

Kun olimme taittaneet matkaa reilun tunnin, hivuttauduin Heliän selästä alas ja sidoin tamman puuhun mukaan ottamallani riimulla ja riimunnarulla poimiakseni lähimaaston sienet talteen. Heliä ei tuntunut olevan moksiskaan; se jäi seisomaan paikoilleen, ja napsi havupuun antimia suuhunsa. "Heliä! Täällähän on kanttarelleja niin, ettei meidän tarvitse kyllä tämän enempää stopata - tästä kohtaa tulee molemmat ämpärit ihan helposti täyteen!" huudahdin ilosta, kun löysin oikean kanttarellimeren.

Takaisin talliin päästyämme esittelin sienisaalistamme toiselle tallillaiselle, joka nauroi makeasti. "Vain sä ja Heliä-jutut. Ei täällä kukaan muu lähtisi sienestämään hevosella." hän totesi naurunsa seasta.