Vertti - VH16-018-2811

Vertin isä Veijari on komea musta suomenhevosori. Tämä ylväs 153cm korkea ori oli nuorempana tuttu näky kouluratsastuskentillä ja myöhemmin sen kanssa startattiin myös valjakkoajossa. Kouluratsastuskentiltä Veijari keräsikin melkoisen kasan ruusukkeita aina vaativa B tasoisista luokista asti eikä se valjakkohevosenakaan mikään heittopussi ollut, vaikka rauhallisluonteinen ori ei aina maratonosuuksilla ollutkaan parhaimmillaan. Kouluratsastuskentillä ori ihastutti yleisöä ryhdikkäällä olemuksellaan sekä hienoilla liikkeillään. Veijarin omistaja kuvailee oria erittäin nöyräksi ja miellyttämisenhaluiseksi. Lisäksi Veijari on aina tykännyt opetella uutta, joten nykyään vanhoilla päivillään - ja Vertin innoittamana - ori on yhdessä omistajansa kanssa päässyt kokeilemaan lännenratsastusta. Luonteeltaan Veijari sopii lajiin erinomaisesti ja se on muutaman kerran päässyt starttaamaan ihan kisoissa asti. Tällä hetkellä Veijarilla on Vertin lisäksi kymmenkunta jälkeläistä, joille ori on periyttänyt erityisesti hienoa luonnettaan sekä laadukkaita liikkeitä.

Isänisä Verneri oli mustanruunikko 157cm korkea suomenhevosori, joka menestyi hienosti kouluratsastuksessa ja oli tunnettu jalostusori. Verneri kiersi varsasta lähtien paljon näyttelyissä ja sen tiedettiin heti olevan erittäin laadukas suomenhevonen. Erityisesti irtonaisista liikkeistään se sai paljon kehuja ja siitä tulikin varsin näyttävä kouluhevonen. Vernerin nimi oli tuttu näky suomenhevosten mestaruuskisojen kärkikahinoissa eikä se kansallisella tasollakaan juuri huonommin menestynyt. Valitettavasti orin kisaura päättyi ennen aikojaan pahan kaviokuumeen seurauksena. Verneri ei siitä koskaan täysin käyttöhevoseksi kuntoutunut, mutta löysi paikkansa uuden omistajan kera rauhalliselta maaseudulta kevyemmässä käytössä. Siellä Verneri toimi myös jalostusorin tehtävissä ja raamikas ori olikin erittäin haluttu tammanomistajien keskuudessa. Verneristä ehti jäädä kymmeniä jälkeläisiä ennen kuin siitä aika jätti.

Isänemä Ilonna oli ehkä nimensäkin mukaan erittäin pirteäluontoinen suomenhevostamma. Tämä kuvankaunis punarautias tamma teki lyhyen uran ratsastuskouluhevosena kunnes eräs suomenhevoskasvattaja ihastui Ilonnaan ikihyviksi nähdessään sen pienissä tallikisoissa. Siitä kuuleman mukaan näki ulospäin kuinka mielellään se teki töitä ratsastajan kanssa. Ratsastuskoulun omistaja ei alkuun ollut myymässä Ilonnaa, mutta tämä suomenhevoskasvattaja oli niin päättäväinen, että lopulta yhteisymmärrykseen päästiin. Ilonna täytti kuin täyttikin kaikki uuden omistajansa odotukset ja tamman kanssa päästiin varsin nopeasti starttaamaan aina kansallisilla kouluradoilla asti. Todellinen kultakimpale Ilonna oli kuitenkin siitostammana. Se oli loistava emätamma ja jokaisesta sen varsasta on kasvanut hienoluonteisia käyttöhevosia lajiin kuin lajiin. Ilonna ehti varsoa kuudesti ennen kuin vanhuuden vaivat veivät sen vihreämmille niityille.

Vertin emä Kaino on vaaleanrautias suomenhevostamma, jonka kanssa on satsattu paljon lännenratsastukseen. Kainosta oli tarkoitus tulla valjakkohevonen, koska sen suku on menestyneitä valjakkohevosia täynnä, mutta aina ei lopputulema ole sitä, mitä odotetaan. Pienhevoskokoinen - vain 145cm korkea - Kaino toimi kyllä kärryjen edessä mallikkaasti, mutta se ei ollut liikkeiltään erityisen näyttävä eikä maratonosuuksilla tamman mielenkiinto tuntunut riittävän. Luonteeltaan Kaino on varsin rauhallinen ja se viihtyy erinomaisesti ihmisten seurassa. Kasvattaja päätti myydä silloin yhdeksänvuotiaan Kainon ja varsin pian sitä tulikin kokeilemaan paikallinen westernharrastelija. Kasvattaja varoitteli ettei tammalla ole paljoa ratsastettu, mutta koeratsastuksessa Kaino osoittautui erittäin kuuliaiseksi. Uudessa kodissaan Kaino pääsi opettelemaan lännenratsastuksen saloja yhdessä uuden omistajansa kanssa eikä varmasti kukaan uskonut kuinka loistava parivaljakko heistä lopulta tulikaan. Kaino on kiertänyt kisoja, jonka lisäksi se on tehnyt paljon näytösnumeroita. Nykyään se keskittyy lähinnä viimeiseksi mainittuihin ja nauttii elämästään kevyemmällä käytöllä. Vertti on toistaiseksi Kainon ainoa jälkeläinen, mutta omistajan toiveissa on saada Kainosta itselleen tammavarsa.

Emänisä Eemeli oli maineikkaan suomenhevoskasvattajan kantaoreja. Rautias Eemeli ehti kiertää elämänsä aikana niin näyttelykehät kuin valjakkokentätkin. Jo melko nuorena 147cm korkea raamikas ori kantakirjattiin ensimmäiselle palkinnolle, jonka jälkeen sen kanssa panostettiin valjakkoajoon. Eemeli oli varsin näyttäväliikkeinen, mutta luonteikas tyyppi. Aina ei orilla meinannut kärsivällisyys riittää tarkkuuskokeella, mutta maratonosuudella se haki vertaistaan. Osaavan ohjastajansa kanssa se menestyi upeasti ja muutama mestaruuspokaalikin on jäänyt omistajalle muistoksi. Kilpailu-uransa jälkeen ja osittain sen aikanakin Eemeli toimi jalostusorina, joka periytti jälkeläisilleen erityisesti hyvää rakennetta. Eemelillä on kymmeniä jälkeläisiä, joista moni on menestynyt erityisen hyvin näyttelyissä sekä valjakkoajossa. Eemeli olisi mahdollisesti elänyt pidempäänkin, mutta se päätettiin päästää taivaslaitumille vanhuuden tuomien vaivojen myötä, koska sen luonne ei olisi pidemmän päälle kestänyt oloneuvoksena olemista.

Emänemä Kainomieli asui koko elämänsä samalla omistajakasvattajalla kuin Eemelikin. Vaaleanrautias 144cm korkea Kainomieli olikin omistajansa silmäterä, vaikka mikään ruusukehai se ei koskaan ollut. Kainomieli oli ratsukoulutuksen lisäksi opetettu ajolle ja se starttasikin joitakin kertoja parivaljakkoluokissa emänsä Kielon kanssa, mutta se ei oikein viihtynyt kisapaikoilla. Luonteeltaan Kainomieli oli melko ujo ja viihtyi hyvin omissa oloissaan. Kainomieli oli kuitenkin kaunisrakenteinen tamma, joten omistaja päätti astuttaa sen. Kaikkien yllätykseksi Kainomieli varsoi kuin vanha tekijä piilossa katseilta ja oli erittäin huolehtivainen emätamma. Niinpä Kainomielestä tuli tallin yksi luotetuimmista siitostammoista, jonka kanssa nautittiin pitkistä maastoretkistä ja startattiin satunnaisesti kouluratsastuksessa seuratasolla. Kainomieli ehti varsoa kahdeksan kaunista rautiasta varsaa, mutta valitettavasti menehtyi viimeisen varsomisen jälkeen jälkeisongelmien seurauksena. (c. Miia-maria)

Jälkeläiset

Päiväkirjamerkintä - 09.06.2025 (hoitajana Crimis)
Western-suokki on aika harvinainen ilmestys, ja siksi joka kerta todella ilahduttava yllätys - meilläkin kun niitä on kotona kaksi, ja toivottavasti pian kolme. Siispä olinkin erityisen mielissäni, kun pitkästä aikaa tulin vierailemaan Koistilassa ja Johanna lainasi minulle ratsuksi juuri Vertin, heidän ainokaisen lännenheppansa. Kivannäköinen punaruunikko ravasi korvat hörössä suoraan tarhan portille vastaan, vaikka tapasimme ensimmäistä kertaa. Sydämeni suli samantien. Ori katseli ja haisteli minua uteliaasti, sekä selkeästi nautti saamastaan huomiosta. Minulla ei onneksi ollut mikään kiire, joten vietimme kaikessa rauhassa rapsuttelu- ja juttelutuokion tarhan portilla, ennen kuin puin orille riimun päähän ja ojensin pienen porkkananpalan taskusta. Vertti lähti mukaani kyselemättä, joskin matkan varrella saimme vähän keskustella suunnasta. Alkukesän vihreät ja kauempana tarhaavat tammat olisivat kiinnostaneet oripoikaa enemmän - tietysti.

Vertti oli aika puhdas jo valmiiksi, joten tallissa ei kauaa nokka tuhissut. Heitin orille varusteet niskaan ja nousin tallipihalla älyttömän mukavaan lännensatulaan. Pyörähdimme ensin kentällä, jotta sain orin nappuloista kiinni. Minulla oli tapana käyttää paljon ääntä ratsastaessa niin pyyntöihin kuin kehuihin, ja se selkeästi toimi Vertin kanssa todella hyvin. Tuntui, että ori suorastaan innostui saamastaan positiivisesta palautteesta. Ihana! Kävimme lyhyesti läpi askellajit, käännökset, pysähdykset ja peruutukset. Sitten sai kentällä pyöriminen riittää ja suuntasimme maastopoluille. Tietysti halusin tutustua myös tallin ympäristöön. Kelikin oli mitä ihanin. Aiemmin tänään oli satanut, joten ilma oli raikas ja kukkaan puhjenneen luonnon tuoksu oli suorastaan huumaava. Verttikin tuntui nauttivan maastoilusta, se askelsi reippaasti eteenpäin ja käänteli korviaan pikkulintujen moniäänistä konserttia kuunnellen. Pohjois-Pohjanmaan aakea laakea maasto antoi oivat puitteet pitkille, reippaille ravi- ja laukkapätkille. Ensimmäisen tällaisen laukkasuoran jälkeen ori pärskähteli tyytyväisenä ja leveä hymy pakotti omiakin poskiani. Rapsuttelin Vertin säkää silmät tuikkien ja hengitin sateenraikasta ilmaa syvälle keuhkoihin. Näiden hetkien takia minä elin.

Palatessamme takaisin tallille Johanna tuli pihassa vastaan ja virnisti: "Eikö ookkin aika ihana?" kysyen tietysti Vertistä. Nainen varmasti näki onneni kilometrin päähän. Minä nyökkäilin suupielet korvissa ja kiittelin vuolaasti orin lainasta.

Päiväkirjamerkintä - 30.10.2025 (hoitajana Disa)
Paikallisen hevostapahtuman valjakkoajonäytöksessä oli demohevosena Vertti, joka oli jo taitavampi nestori, vaikka vuodet ei näyttäneet ruunikon orin jaloissa vielä painavan. Reippaasta otteestaan huolimatta Vertti toi yhdessä ajurinsa kanssa hyvin lajin saloja esiin myös sellaisille katsojille, jotka eivät olleet lajiin aiemmin tutustuneet. Vertti ei ollut aivan viime aikoina enää kilpaillut, mutta se vetäisi vanhasta muistista vaativan koulukokeen rataa tavailevan ohjelman, jossa oli kaarteita, ympyröitä, pysähdyksiä, peruutuksia, käyntiä, ravia ja laukkaa. Vertti ja ajurinsa näyttivät muun muassa ravin eri vaihteet, joista lisätty ravi vaikutti olevan orin suosikki. Mikkiin puhunut ajuri kertoi pysäyttävänsä Vertin lisätystä ravista lopputervehdykseen ja joku jo yleisössä pohti kaverinsa kanssa niinkö vaan hevonen pysähtyy. Vauhdista huolimatta ajuri sai huomaamattomin avuin pysäytettyä ruunikon juuri siihen pisteeseen mihin halusikin, vaikkakin se vaati hyvät valmistelut. Taisi hevonenkin jo melkein muistaa mitä tässä kohtaa tapahtuu.

Tauon jälkeen Vertti palasi areenalle demoamaan tarkkuuskokeen asioita ja kentän laidalle kerääntyi asiasta kiinnostunutta väkeä katsomaan. Radalle oli tuotu kartioita, joiden päälle oli asetettu pieniä palloja. Osa kartioista oli pareina ja osa asetettu suoralle linjalle. Vertti ja ajurinsa pujottelivat kartioparien läpi ja suoralla linjalla olevat kartiot puikkelehdittiin serpentiininä joka toinen kartio oikealta, joka toinen vasemmalta. Vertti oli innokas etenemään, mutta se oli yllättävän ketterä, joten pallot pysyivät kuin pysyivätkin paikoillaan. Jossain kohtaa avustaja muutti serpentiinin tilalle kartioparit, joiden välistä pujoteltiin siksakkia. Tämä näytti lajia ei sen kummemmin tuntevan silmiin hurjan vaativalta, mutta Vertti se kääntyi ajurinsa kannustamana tarkasti ja täsmällisesti. Ehkä yksi pallo taisi pudota. Esityksen päätteeksi Vertti sai isot aplodit, mutta hyvä poika taisi ilmeestä päätellen tietää itsekin tehneensä erinomaista työtä.