Hevoselle ensin heinät, sitten miehelle mitä löytyy.
Maatilan töiden vuoksi suvussamme on aina ollut hevonen jos toinenkin. Yleensä miesväki on kyntänyt pellot ja ohjastanut hevosia, mutta Suomen historian aikana emme ole aina pystyneet turvautumaan miesten olemassaoloon ja heidän työpanokseensa. Haluankin nyt hieman kertoa ensin historiastamme, ennen virallisen tilan esittelyyn.
Mistä kaikki sai alkunsa
"Nopeasti latoon, juoskaa!" Kuuluivat isoisoäitini Maija Koskisen huudot. Maatilan perheväki juoksi nopeasti pihan poikki kohti latoa eläinten luokse. Metsän reunalla pieni lato piti sisällään kaksi pilttuuta hevosille, sekä yhtenäisen tilan yhdelle lehmälle, kahdelle lampaalle ja kanoille. Maija katseli hermostuneena ympärilleen ja etsi miestään. "Matti mihin sinä menit?" hänen äänensä värisi heikosti. Lapset Helena, Liisa ja Antti istuivat äitinsä vieressä täristen tulevasta. Matin astuessa latoon sisälle perhe huokaisi helpotuksesta.
Oli vuosi 1939, talvisota oli juuri syttynyt Neuvostoliittoa vastaan. Marraskuinen päivä oli jo tarpeeksi synkkä pienimmän lapsen, Antin sairastuessa kuumetautiin. Valot oli sammutettu eikä ääntäkään uskallettu pitää. 5 -vuotias Antti oli sairastanut jo viikon putkeen, eikä loppua tuntunut näkyvän. Lääkkeet olivat loppuneet, eikä uusia saatu enää helposti. Ainoa tehtävä oli vain odottaa ja toivoa parasta. Isoisoisäni värvättiin nopeasti rintamalle muiden avuksi, joten isoisoäitini jäi yksin hoitamaan tilaa. Helena 14v ja Liisa 10v auttoivat äitiään kotiaskareissa. Helenalle oli opetettu kotieläimistä kaikki tarpeellinen ja vähänkään hyödyllinen asia. Hän osasi valjastaa hevosen, kyntää maata, ratsastaa sekä tehdä luonnonantimista yrttejä. Tyttäret olivat korvaamaton apu jokapäiväisessä elämässä.
Synkkä hetki koitti kun Antti ei sairasteluiltaan parantunut, vaan lopulta menehtyi vuotta myöhemmin joulukuussa. Talvisota oli saatu jo keväällä lopetettua ja isoisoisä palasi takaisin kotiin. He hoitivat maatilan töitä normaaliin tapaansa. Suomalaiset tiesivät sen sydämessään, ettei sota olisi vielä ohi ja elivät huolta kantaen joka päivä. Vuosi 1941, alkoi jatkosota. Isoisoisä värvättiin takaisin rintamalle. Viime syksy oli ollut runsas satoinen viljan suhteen ja kaikki oli jätetty talteen vähäisesti käyttäen. Syksyllä oli sienestetty ja kuivatettu aineksia. Myös yrttilehtiä ja juurakoita oli kerätty talteen. Kolmen naisen voimin Koskisen tila pidettiin pystyssä. Monet pommikoneet tuhosivat osan pelloista ja maasta, mutta metsän reunalla sijaitsevat rakennukset säästyivät kuin ihmeen kaupalla. öisin oltiin hiljaa ja vailla valoa. Lämmikkeenä olivat vain lampaiden villasta tehdyt vaatteet, koska tultakaan ei saanut laittaa päälle, ettei savua näkynyt. Pudasjärvi sijaitsee niin lähellä itärajaa, että varovaisuus oli valttia.
Vuoden 1942 syksyllä Helena oli täyttänyt 17 vuotta ja halusi liittyä Lottien joukkoon. Pikkusisko Liisa oli täyttänyt kesällä vasta 13 vuotta, mutta oli jo varsin suurin apu tilan tehtävissä. Maija ei ollut tyytyväinen tyttärensä päätökseen, mutta koki silti suurta ylpeyttä. Helenan aloitettua rintamalla työnsä, hänet koulutettiin lääkintäjaostoon hoitamaan haavoittuneita. Hän myös hoiti sankarivainajia, pesi ja puki heidät. Talvi meni nopeasti ja tuli kevät. Sota ei tuntunut loppuvan ja viimein pahin uutinen tapahtui, isä oli menehtynyt. Helena palasi kesän ajaksi kotiin auttamaan tilan töissä ja isän hautajaisissa. Perhe oli surun murtama, mutta naisväki ei antanut periksi. Vuoden 1943 talvella Helena toimi eläinlääkintälottana monien suomenhevosten parissa. Hänen suuri rakkaus eläimiin vain kasvoi sodan myötä.
19. syyskuuta 1944, jatkosota sai päätöksenä. Tämänkin jälkeen vielä saksalaiset sotivat suomalaisia vastaan Lapin sodassa vuoden 1945 huhtikuuhun saakka. Helenan palattua takaisin kotiinsa, oli aika aloittaa kaikki alusta. Maatila oli kärsinyt mittavia vahinkoja, sekä puolet ladosta oli sortunut. Ikkunoita oli rikki ja katto osittain vuosi. Muuan nuorukainen, Jaakko Nivala oli nähnyt Helenan kanssa useita kertoja sodan aikana ja he olivat alkaneet kirjeenvaihtoon. Kesän aikana hän saapui Koskisten tilalle yhdessä suomenhevostammansa kanssa kosimaan Helenaa. Tästä alkoi Koistilan tarina ja rakkaus suomenhevosen kasvatukseen.
Nykypäivänä
Sukuni kantaa juuriaan pitkälle ja olemmekin tietääkseni peräisin Venäjän pohjoisosasta ja päätyneet sitten joskus Suomeen. Olen Johanna Koskinen, 24 -vuotias hevosia rakastava nainen. Saitte juuri kuulla isoisoäitini ja isoäitini historiasta hieman, mutta mikä onkaan minun historiani? Suurinpiirteinhän sen voi arvata, että jatkan sukuni nimissä suomenhevosten kasvattamista, välillä vähän suuremmalla hevosmäärällä ja välillä mennään vähän heikoilla jäillä. Olen myös perheeni ainoa lapsi, joten muita suvun jatkajia ei ole. Kuulisittepa välillä äitini naputtavan asiasta kun vieläkään ei jälkipolvea ole syntymässä. Minulla ja miehelläni Petterillä ei ole mikään kiire vielä, koska hevoset ovat etusijalla.
Eipä kenelläkään ole paljoa sanavaltaa muutoinkaan taloudessamme, äkkinäiset mielenjohteeni ja vahva luontoni eivät helposti anna periksi. Jos olen päättänyt tehdä esimerkiksi talon remontin, minähän aloitan sen. Hevosten kanssa on myös sama, edetään hitaasti mutta tehtävää ei jätetä kesken ja periksi ei anneta. Äiti tuppaa sanoa aina "on kun tynnyrissä kasvatettu ja runtinreiästä ruoka annettu", mikä kuvastaa itsepäisyyttäni. Vastauksena aina takaisin päin, että suvussahan se kulkee.
Tilan esittely
Tilamme koostuu viidestä eri rakennuksesta. Omakotitalomme on lähtöisin -60 luvulta, mutta on myös peruskorjattu ja lisää korjattavaa löytyy joka vuosi. Pikku hiljaa hyvä tulee. Vanhasta naveetasta, eli nykyisestä tallista. Naveettakin on kärsinyt pahoja vaurioita vuosien myötä ja on korjattu. Maneesi on uusin ilmestys pihalla ja paistaakin vierailijan silmiin heti ensimmäisenä. Tilalta löytyy myös isompi puinen varastorakennus ja polttopuille oma katos. Viljelemme itse kauramme sekä heinä tulee omalta maalta. Varsinkin kauraa saadaan myytyä myös eteenpäin, mutta heinä on usein siinä ja siinä että se riittää myös meidän hevosillemme.
Talli pitää sisällään 32 karsinaa, joista kaksi on suurempia varsomiskarsinoita. Tarvittaessa pystymme myös laittamaan nuoret pihattoon kasvamaan, jos tallista loppuu tila kesken. Tallista löytyy myös kaikki herkut, eli rehuvarasto, satulahuone ja loimien kuivatushuone. Puhumattakaan ihanasta pesupaikasta johon saadaan lämmintä vettä.
Hevosillamme ruokinta tapahtuu aamulla seitsemän aikoihin ja päiväheinät ne saavat kahden maissa, josta sitten sisälle tullessaan vasta kahdeksan tienoilla tulee myös iltaruuat. Pidämme hevosiamme tarhoissa mahdollisimman pitkään, mutta toisinaan Suomen kelit eivät anna myöden, vaan ne joutuvat seisomaan toisinaan muutamankin päivän sisällä. Onneksi useimmiten kelit ovat suopeat ja loimet on aina keksitty tarpeen vaatiessa. Varsinkin kun useimmat hevoset ovat klipattuja kilpailukautena.
Maastoreittejä löytyy useita, sekä maneesi ja pienehkö kenttä ovat ulkoilumahdollisuuksista lähimpänä. Välillä vain on ihanaa mennä sänkipellolle ratsastamaan metsän reunalle joen viereen. Kirpeät pakkasaamut ovat ainakin omia suosikkejani, mikäli vain tuuli on tyyni.