Isä Recap xx, ruunikonkimo 170cm korkea täysveriori ei ollut mikään tykki toiveista ja kapasiteetista huolimatta. Recap kasvoi aivan liian suureksi ollakseen loistava estehevonen, sillä oli koko ikänsä vaikeuksia mahtua esteiden väliin etenkin sarjoilla ja tekniset radat tuottivat suurelle orille ongelmia. Ponnua sillä kuitenkin oli ja kun sitä kilpailutettiin tarpeeksi helpoilla radoilla, se harvemmin teki virheitä vaan suorastaan imuroi sijoituksia. Recap peri emänsä hivenen hermostuneen luonteen ja se saikin slaagin, mikäli ratsastaja puuhasi mitään ylimääräistä selässä tai jotain yllättävää tapahtui. Muuten ori oli varsin hyväluonteinen, se ei pahemmin kiukkuillut tai machoillut, mitä nyt hieman pörhisteli tammoille ja oreille. Recap oli kuitenkin melko lailla kenen tahansa käsiteltävissä, selässä sen sijaan piti osatakin jo jotain. Komea hevonen käänsi katseita minne vain menikin ja siitä oli aikanaan suuremman luokan kohuakin ilmassa estepiireissä. Kohu kuitenkin laantui, kun kävi selväksi, ettei Recapista koskaan tulisi vaativien teknisten ratojen suorittajaa koko-ongelmiensa vuoksi. Hevonen kisasi pitkän uran, se hyppäsi vielä parikymppisenäkin satunnaisissa kisoissa ja kuoli 22-vuotiaana sydämen pettäessä. Itseään pienempien tammojen kanssa Recap teki erinomaisia varsoja esteradoille. Ne perivät siltä kapasiteettia, mutta eivät kasvaneet isänsä lailla liian suuriksi hyppäämään teknisiä ratoja. Varsoille periytyi myös komea ulkonäkö, joskin sen tammavarsat ovat olleet hieman maskuliinisia tapauksia. Recap sai eläessään viitisentoista varsaa, sen kuoleman jälkeen pakasteista taiottiin esiin vielä kahdeksan.

Isänisä Red Tape xx oli rautiaankimo (167cm) ja hieman ironinen tapaus: emä oli vähän turhankin fiksu hevoseksi ja isä taasen tyhmä kuin saapas. Red Tapesta ei suinkaan tullut tasapainoista sekoitusta kumpaakin, vaan se jäi tyhmäksi. Joskaan ei olisi juossut seinää päin, kuten isänsä, vaan olisi kyllä osannut siinä kohtaa jo väistää. Se oli kuitenkin ryhdikäs, hyvärakenteinen hevonen eikä myöskään ratsuna laisinkaan paha. Hidasjärkinen kyllä, mutta kun Red Tapelle opetti asiat tarpeeksi hitaasti ja perin pohjin se muisti ja osasi ne hyvin. Hyväluontoinen, kiltti ori oli suosittu koko sen omistavan perheen keskuudessa. Tavoitteellinen äiti kilpaili Red Tapella vaativampia esteluokkia, perheen isä ratsasti sen kanssa kotona westerniä ja lapset saivat alkaa orin kanssa kilpailemaan pienempiä esteluokkia. Kukaan ei olisi uskonut hevosta täysverioriksi, mutta kilpaillessaan kansallisilla vaativilla esteradoilla perheenäiti sai siitä kyllä esille sen säpäkämmänkin puolen. Vaikka ori olisi voinut jäädä yhtä hyvin pullahevoseksi, se päätyi oikeaan käyttöön ja siitä leivottiinkin menestyjä. Red Tapesta leivottiin myös jalostusori, eikä lainkaan huono sellainen. Ori periytti ryhdikästä rakennettaan ja hyväluontoisuuttaan. Sen suorituskyky tarvitsi tuekseen myös tammalta hyvää suorituskykyä, mutta varsojen omistajien onneksi Red Tapen jälkeläiset eivät olleet tyhmiä nähneetkään. Orin jalostusuran alku oli varovainen, mutta kun ensimmäinen ikäluokka alkoi kilpailla, sen suosio kasvoi räjähdysmäisesti ja Red Tape saikin kuutisenkymmentä varsaa, sekä puoli- että täysverisiä.

Isänisänisä Redaction xx, tummanrautias 169cm entinen laukkahevonen oli liian typerä työhönsä. Ori oli kyllä kohtalaisen komea hevonen ja hyväluontoinen kuin mikä - erittäin ruunamainen, hyvä että edes tajusi jalkojensa välissä olevan muutakin kuin ilmaa - mutta niin idiootti, ettei siitä vain saatu laukkaratsua. Redaction kyllä juoksi hyvin ja pärjäsi kotitreeneissä, mutta kun se lyötiin radalle, se ei vain ymmärtänyt ideaa. Orilla ei ollut mitään voitontahtoa eikä silmää sille, milloin se olisi päässyt ohi tai milloin se olisi juossut kaverin persmukseen, sille piti koko ajan olla neuvomassa kädestä pitäen. Redaction myytiinkin jo parin lähdön jälkeen ratsuksi ja siitä alettiin leipoa kenttähevosta. Vaikka muuta oletettiin, orista tuli varsin hyvä kilpuri. Mitään voitontahtoa siltä ei vieläkään löytynyt, mutta se osasi hypätä ja laukata, sekä hoksasi myös koulukiemurat kun ne sille tarpeeksi selkeästi esiteltiin. Alku oli Redactionilla hieman hidas, mutta kun se hoksasi mistä kentän kisaamisessa oli kyse, siitä tuli melkoinen tykki, kunhan ratsastaja muisti pysyä tarkkana. Vaikka miten ori olikin tyhmä kuin naapurin tiiliseinä, siitä saatiin kuitenkin leivottua hyvä suoritushevonen kenttäradoille, mistä johtui myös suosio jalostusorina. Redaction ei tuonut hyvärakenteisen tamman jälkeläisiin mitään uutta, mutta korjasi virheitä hyvin. Sen noin kolmeakymmentä varsaa ei ole älyllä siunattu, mutta suorituskyvyllä kylläkin.

Isänisänemä Tawny xx, rautiaankimo 165cm korkea laukkatamma oli hivenen sekalainen moni osaaja. Kaunisrakenteinen, siro hevonen oli luonteeltaan kipakka ja vähän turhankin fiksu, se jallitti ihmisiä minkä kerkesi ja luisti töistä koko ajan. Ei Tawny missään tapauksessa ilkeä hevonen ollut, sitä vain ei kiinnostanut tehdä töitä, jos sen ei ollut pakko ja sen mielestä oli hauskaa jallittaa ihmisiä. Tamma aloitti uransa laukkahevosena, se laitettiin radoille kolmivuotiaana ja Tawny debytoikin näyttävästi voittamalla viidellä hevosenmitalla toiseksi tulleen kilpakumppaninsa. Eivät kaikki tamman juoksut toki yhtä suurta menestystä olleet, mutta se teki hyvää tulosta ja voitti kasvattajalleen rahaa elinkustannuksiinsa. Ongelmana oli vain ratajuoksun tylsyys, sillä kolmen vuoden päästä Tawny kyllästyi juoksemaan tasaista maata pitkin ja alkoi järjestää lähtöihin kaikenlaista oheistoimintaa, yleensä sirkusesitysten muodossa. Niinpä tammasta tehtiin estehevonen ja se olikin sen mielestä huomattavasti mielenkiintoisempaa hommaa. Tawny pärjäsi kansainvälisillä esteradoilla hyvin, sen takajalkojen tekniikka oli luvalla sanottuna mielenkiintoinen, mutta ketteryys ja kyky tehdä erittäin nopeita ratoja riittivät korvaamaan tätä. Tawnylla teetettiin viisi varsaa lähinnä ratsastuskäyttöön. Kaksi niistä on trakehnereja, loput kolme taas täysverisiä. Tamma periytti tammajälkeläisilleen älyään ja kipakkaa luonnettaan, kaikille sen sijaan ketteryyttään. Trakehnervarsat saivat isiltään paremman hyppytyylin, täysveristen takajalkatekniikka jäi hieman mielenkiintoiseksi.

Isänemä Wyartite xx oli tummanruunikko tavanomaisen oloinen hevonen (164cm). Rakenteeltaan se oli peruskauraa, pikkuvikainen, mutta ilman sen suurempaa sanomista. Pahaa tai hyvää. Wyartite oli luonteeltaan hieman turhan paljon emänsä kaltainen - säikky mikä säikky. Aivan niin pahasti hermoheikko se ei onneksi ollut, vaan kykeni elämään ja kilpailemaan kunhan korvat tungettiin pumpulia täyteen ja siihen huput vielä päälle. Tammasta koetettiin alkuun leipoa laukkahevosta, mutta se oli radalla suoranainen katastrofi, kuten emänsäkin. Wyartite olisi kenties itse juoksussa pärjännyt, mutta lähtökarsinat saivat sen aina tolaltaan ja loppujen lopuksi se sai hepulin jo lähtökarsinan näkemisestä. Kasvattaja myi tamman ratsuksi Saksaan, naiselle joka etsi itselleen projektiestehevosta. Ainakin Wyartite oli projektiksi sopiva. Kaikkien yllätykseksi se oli myös estehevoseksi sopiva, isoa ei tamma hypännyt, se kisasi 120cm radoilla, mutta se oli vikkelä ja tarkka hevonen. Vaikka Wyartiten säikky luonne ei mihinkään kadonnutkaan, sen uusi omistaja teki hevosen kanssa niin paljon töitä, että radoilla tuli menestystä pienistä hepuleista huolimatta. Ymmärrettävistä syistä Wyartitesta ei tullut jalostustammana mitään suurta sukseeta. Tammassa ei ollut oikeastaan mitään, mikä olisi tehnyt siitä loistavan hevosen. Pikkuvikainen rakenne, hermostunut luonne, kapasiteettia sai muualtakin... Tästä huolimatta Wyartitella teetettiin kolme varsaa, jotka eivät ehkä olleet niitä hyväluontoisimpia elikoita, mutta jotka joka tapauksessa tekivät hyvää jälkeä esteradoilla.

Isänemänisä Hardcover xx, 161cm korkea ruunikko piirtopäinen risuestelaukkuri oli hidasalkuinen hevonen, mutta lopulta omistajansa kultakimpale. Romuluinen ori oli jo varsana ruma kuin synti, eikä siitä aikuisenakaan tullut mitenkään erityisen kaunista katsella, ainoa hyvä ominaisuus sen ulkonäössä oli kaunis väri. Hardcover aloitti juoksemisen kolmivuotiaana ja varsin hitaasti, se sijoittui joka kerran puolivälin alapuolelle. Kahden suorastaan katastrofaalisen kauden jälkeen kasvattaja myi sen ihmiselle, jolla oli halua edelleen yrittää. Oria treenattiin vuoden verran kotona, minkä jälkeen sen ura lähti nousukiitoon. Hardcover osoittautui hankalasti sytytettäväksi tapaukseksi, luonteeltaan muutoinkin ärripurri ja mököttävä hevonen ei vain ollut ennen ollut kiinnostunut juoksemisesta. Uudella omistajalla osattiin kuitenkin motivoida oria sopivalla tavalla ja niinpä hevosen pohjamudissa soutanut ura nousikin pinnalle korkin lailla. Hardcover astui nuorempana kolme tammaa, mutta varsinaisesti se siirrettiin jalostuskäyttöön vasta kilpauransa jälkeen. Oria käytettiin valikoiden, vaikka sillä hyvät näytöt löytyivätkin. Hevonen oli kuitenkin niin susiruma, että sille tarvittiin todella hyvärakenteinen ja hyvännäköinen tamma. Hardcover periytti toki rumaa rakennettaan ja mököttävää luonnettaan, mutta sen parikymmentä jälkeläistä ovat kuitenkin olleet myös suoritushevosia.

Isänemänemä Wussette xx, musta 167cm korkea laukkaratsu ei ollut mikään sensaatio. Se oli luonteeltaan täysi hermoheikko pelkuri. Tamma saattoi säikähtää pelkkää satulaa niin pahasti, ettei se voinut enää juosta lähdössä ollenkaan. Wussette juoksi epätasaisen, yllätyksettömän uran vain parin vuoden ajalla. Se voitti pari kertaa, samaten sijoittui, mutta yleensä se aina säikähti radalla jotain ja sekosi askelissaan niin, että voitonmahdollisuuden menivät siinä saman tien. Tamma oli kasvattajalleen hirvittävä pettymys, sillä se tuli hyvästä (joskin hermoheikosta) suvusta, mutta Wussette itse oli oikein sukunsa hermostuneisuuden manifesti. Hevosen siirryttyä radoilta pois se myytiin pahaa-aavistamattomalle laukkahevosta etsineelle rouvalle, joka saikin säikyn hermokimpun. Uusi omistaja käytti Wussettea kuitenkin opettamaan uusille jockeyilleen hevosen mitä erilaisimpia oikkuja, joten aivan turhakkeeksi tamma ei jäänyt silloinkaan, Kovin pitkään ei tamma kuitenkaan saanut elää, sillä Wussette lopetettiin jo 13-vuotiaana sen jalan katkettua, kun se tarhassaan säikähti ja koetti kiivetä aidan ylitse. Vaikka tamma olisikin ehtinyt elää tarpeeksi kauan, se ei olisi ikinä jalostushevoseksi päätynyt. Wussetella on kuitenkin yksi nuorempana tehty varsa, jolle se kyllä periytti säikkyä luonnettaan, mutta onneksi tämä tammavarsa ei yhtä hermoraunio ole.

Emä Yestertime xx oli musta 166cm korkea hyvärakenteinen ja näyttävä estetamma. Se aloitti emänsä Yestersolin jalanjäljissä kenttäradoilla ja menestyikin alusta asti kuin mikäkin ikänsä huipputasolla kilpaillut hevonen. Tamma oli ideaalihevonen kenttäradoille, ei se näyttävyydessä puoliverisille pärjännyt, mutta osasi, teki ja halusi voittaa. Kymmenvuotiaana Yestertime kuitenkin kaatui maastoesteillä tukille. Sekä hevonen, että ratsastaja selvisivät lähinnä mustelmilla ja kipeytyneillä lihaksilla, mutta tapauksen jälkeen Yestertime ei suostunut hyppäämään edes maastoon kaatuneen puun yli. Tamman lahjat siirrettiin estepuolelle ja vaikka omistaja harmittelikin kenttäratsun uran taakse jäämistä, ei Yestertime ollut esteratsunakaan huono vaan sillä oli siisti hyppytyyli. Ajoittain se otti rataesteillä turhan paljon riskejä, mutta tammalla oli kyky venyttää itseään suorituksiin, joita siltä ei olisi uskonut. Yestertime oli hevonen, joka jätti jalostuksessa paljon hyvää jälkeensä. Tamma teki kuusi varsaa, kaksi puoliveristä ja neljä täysveristä joille kaikille se periytti sekä hyppyään, että kilparatsun luonnettaan. Myös emälinjassa säilynyt vahva, laukkahevoselle sopimaton, mutta ratsulle melko ideaali laukka kuului periytettävien asioiden listaan.

Emänisä Spellcraft xx, hyvärakenteinen ja komea punaruunikko (169cm) oli varsinainen nappisuoritus sukunsa puolesta. Se peri isältään suorituskykyä enemmän kuin tarpeeksi, rakenteessa ei ollut mitään erityisen suurta sanomista, mutta isänsä kiihtyvän luonteen vuoksi sillä riitti enemmän kilpahevosen luonnetta kuin lempeältä emältään. Spellcraft oli säpäkkyydestään huolimatta tallikäytökseltään moitteeton, kiltti kuin mikä ja nautti suuresti seuranpidosta ja rapsutuksista. Isänsä kaltaista laukkaratojen haita ei orista saanut, mutta etenkin ikäluokkalähdöissä se loisti. Spellcraftista tarjottiin kasvattajalle suuria summia, sillä se oli yksi isänsä parhaista jälkeläisistä, mutta kasvattaja ei halunnut hevosesta luopua - eikä luopunutkaan, sillä ori eli samassa kodissa koko elämänsä. Spellcraftin ura katkesi valitettavaan onnettomuuteen, se pääsi irti tarhaan viedessä ja juoksi asfalttitielle, vetäisten itsensä kumoon ja jalkansa sen verran rikki, etteivät ne kestäneet enää aktiivikäyttöä vaikka sen kanssa edelleen saattoi tsempata treenihevosia ja totuttaa niitä rataan. Mitään varsinaista haittaa ei kuitenkaan ollut, sillä ori siirrettiin sujuvasti jalostuseläimen töihin. Se oli ehtinyt kerätä radoilta jo varmaa näyttöä, jotta tammanomistajat eivät epäröineet käyttää Spellcraftia. Sitä käytettiinkin ennakkoluulottomasti myös ratsuhevosille, lähinnä englannintäysverisille, mutta myös parillekymmenelle trakehnerille. Kaikki sen puolentoistasataa jälkeläistä ovat perineet isänsä hyvää rakennetta, suorituskykyä ja säpsäkkää luonnetta.

Emänisänisä Spencer xx oli 167cm korkea laukkaratsu. Ruunikko ori ei ollut olemukseltaan mitenkään säväyttävä, mutta hyvä rakenne sillä oli. Luonteessa oli kenties hieman toivomisen varaa, vaikka Spencer ei ollut millään lailla ilkeä, se kuumui ja kiihtyi myös tallitilanteissa hieman turhan helposti. Toisaalta se teki orista laukkaratojen kuninkaan, sillä pelkkä lähtötilanne veti hevosen kierrosmittarin punaiselle ja se taas näkyi huimana vauhtina radoilla. Spencer oli ikäluokkalähtöjen kuningas, eikä samanikäisissä käytännössä ollut hevosta, joka olisi voittanut orin vauhdissa. Siirtyessään vanhempien, kokeneempien hevosten seuraan ei orin voittokulku ollut enää yhtä itsestään selvää, mutta lähdössä kuin lähdössä Spencer oli nimi, joka piti ottaa vakavasti. Hevonen myytiin pariinkin otteeseen laukkauransa eri vaiheissa huutokaupassa ja siitä maksettiinkin erittäin mukavia summia joka kerta. Tarkasti valitut eri kodit pitivät orista kunnon huolta ja niinpä Spencerin laukkauraan ei mitenkään vaikuttanut kodinvaihdos, joka kerran tehtiin rapakonkin taakse. Spenceriltä odotettiin jalostusurallaan paljon ja se vastasikin odotetusti. Ori periytti sekä rakennettaan, että suorituskykyään, mutta valitettavasti myös helposti kiihtyvää luonnettaan. Spencer teki lähinnä laukkaratsujälkeläisiä, jotka ovat kautta linjan hyvärakenteisia ja vauhdikkaita, mutta erityisesti vähänkään kuumemman tamman kanssa valitettavan räjähdysherkkiä.

Emänisänemä Pandura xx, komea kuparinvärinen punarautias tamma (168cm) ei ehkä ollut rakenteeltaan se kaunein kukkanen, mutta laukata se osasi. Tamma toimi koko ikänsä risuestelaukkurin toimessa, sillä sileälle sitä ei uskallettu tahi viitsitty laittaa. Panduralla oli hivenen tammamainen luonne, mutta muuten se oli oikein kiltti, huomionkipeä ja seurallinen luonne. Ainoat viat siitä löytyivät nimenomaan sileällä treenatessa, tamman peräpää nimittäin lensi hieman turhankin tiheään tahtiin, mutta risuesteillä vastaavaa ongelmaa ei löytynyt. Vikaa koetettiin etsiä Panduran jaloista, selästä, hampaista ja ties mistä, mutta ilmeisesti Panduralla vain ei ollut tarpeeksi puuhattavaa pelkässä eteenpäin laukkaamisessa ja se huvitti itseään heittelemällä takamustaan. Koska tapa ei kuitenkaan vaikuttanut tamman käyttöön tai sen menestykseen risuestelaukoissa, asian annettiin olla ja kotitreeneissä tultiin tavan kanssa toimeen. Panduran vauhti ei koskaan riittänyt huipulle, mutta se teki tulosta ja oli erittäin pidetty tallinväen keskuudessa seurallisen luonteensa vuoksi, joten se sai jäädä juoksemaan. Periyttäjänä Panduran kanssa tärkeäksi muodostui orivalinta. Se periytti hyväntahtoista luonnettaan hieman turhankin vahvasti, joten orin piti olla hyvärakenteinen ja hieman säpäkämpi tapaus kuin tamma itse. Hyvin valittujen orien kanssa Pandura tekikin viisi varsaa, jotka kaikki ovat lahjakkaita laukkaratsuja ja joista saatiin hyvä hinta. Tamma itse eli tallin lellikkinä aina rauhalliseen kuolemaansa 26-vuotiaana.

Emänemä Yestersol xx, musta, piirtopäinen tamma (161cm) tuli hyvästä kenttäsuvusta ja hyvä kenttähevonen se itsekin oli. Ulkonäöllisesti se oli melko peruskauraa, mutta se peri vanhemmiltaan sekä katseenvangitsijan liikkeet, että karisman, joten Yestersol kyllä huomattiin, rakennevikoja ei. Emän puolen säikkyvyys jäi täysin pois ja luonteeltaan Yestersol olikin kilpahevonen henkeen ja vereen ja kilpaili vähintään pikkuluokkia nuorten ratsastajien kanssa kuolemaansa asti. Tamma kilpaili vaativamman tason matalampia luokkia ja menestyin niissä loistavasti, välillä se harkittiin siirrettävän vaativimpiin luokkiin, mutta omistaja totesi hieman matalampien sopivan itselleen paremmin. Yhtä kaikki Yestersol rakasti kilpailemista ja menestyikin kansainvälisellä tasolla erinomaisesti, sillä oli paitsi täysveriselle näyttävät liikkeet myös lavakarismaa ja varovainen hyppytyyli, eikä se paljoa kolautellut esteillä saati maastossa. Yestersol teki vain kaksi varsaa, sillä sen pää ei kestänyt yhtäkään viikkovapaapäivää ja varsojen tekeminenkin oli haasteellista. Ennakkoluulottomasti valitut orit toivat kuitenkin Yestersolin periyttämiseen vain hyviä ominaisuuksia. Tamma itse periytti kilparatsun luonnetta ja vahvaa laukkaansa, emälinjansa kirousta ja siunausta. Yestersol lopetettiin 21-vuotiaana, kun sen kroppa ei enää kestänyt kilpakäyttöä eikä pää eläkettä.

Emänemänisä Webcap xx, 159cm korkea mustankimo ori aiheutti niin ihastusta kuin vihastustakin elinaikanaan. Webcap ei ollut mikään "no ihan kiva" -hevonen, vaan jakoi mielipiteitä eikä oria oikeastaan voinut kuin vihata tai rakastaa. Luonteeltaan se ei ollut millään lailla hirviömäinen, mutta ehdottoman haastava. Herkkä, helposti kuumuva ja omapäinen ori oli vaativien luokkien kenttäratsu, josta sanottiin usein, että se eli maastoa varten. Webcapin liikkeet olivat vaatimattomat ja se harvemmin pääsi aivan kärkeen, mutta ori oli maastossa niin loistava, että kuroi eroa umpeen todella hyvin. Orin hyppytyyli sai myös kiitosta, sillä se oli jaloistaan todella tarkka. Webcap ei kenties joka kerran pärjännyt kapasiteetikkaammille, näyttäväliikkeisemmille puoliverisille, mutta missään tapauksessa sen ura ei ollut huono tai lässähtänyt loppua kohden. Webcap oli jalostusorina menestys. Sillä oli hyvä rakenne, kilpahevosen luonne ja voitontahto, hyvä hyppytyyli ja sellaista karismaa, että sen kyllä huomasivat kaikki. Oria käytettiin niin täysverisille, kuin puoliverisille ja ratsuponeillekin ja Webcapilla onkin peräti parisataa, joista ylivoimainen osa ovat perineet isänsä varovaisen hyppytyylin sekä kilpahevosen luonteen.

Emänemänemä Yestereen xx oli kohtalaisen sievä, jos kohta melko normaalin oloinen kulomusta 164cm korkea laukkaratsu. Yestereen ei oikein herättänyt tunteita puoleen tai toiseen niin kauan, kuin se vain olla möllötti, mutta liikkeessä tamma oli kyllä katsomisen arvoinen. Yestereen tuli hyvästä laukkasuvusta, mutta osalla sukulinjaa oli samaa ongelmaa kuin tammalla itsellään. Sillä oli täysveriseksi erittäin näyttävä laukka, mutta se suuntautui enemmän ylös- kuin eteenpäin eikä Yestereenin vauhti riittänyt laukkaradoille. Se myytiin kenttäratsua etsineelle ja kenttäradoilla Yestereen menestyikin oikein kelvollisesti, erityisesti kouluosuudelta se sai kiitoksia. Hevonen pysyi kansallisella tasolla kilpailemassa, vaikka rahkeet olisivat riittäneet ainakin kansainvälisellä pyörähtämisellä, jos eivät menestymiseen. Tamma oli luonteeltaan säpäkkä, taipuvainen kenties hieman liialliseen säpsymiseen ja hermoiluun, mutta rauhallisen ihmisen kanssa se toimi loistavasti. Yestereenillä ei ollut varsinaista jalostusuraa olenkaan, se teki kolme varsaa kilpailemisen lomassa, mutta kilpauran loputtua siitä tuli eläkeläisoloneuvos opettamaan omistajansa lapsille kilparatsastusta. Tamma kuitenkin periytti jälkeläisilleen laukkaansa, muutoin se jäi periyttäjänä hieman vaatimattomaksi. (c. narri)